Kuoleman kiipeilypuu

 Olipa kerran synkkä ja sateinen ilta. Lumikasat vuotivat vesinoroja. Katukuopat oli kuorrutettu petollisella sohjolla, jonka alla odotti hyytävä vesi, joka rynnisti kengästä kuin kengästä sisään, kun viaton jalka hulahti sohjon läpi. Puut olivat väliaikaisesti menettäneet kauniin lumikuurakuorrutteensa. Kaiken kaikkiaan ilta ei ollut kaunein eikä kutsuvin. Siitä huolimatta kaksi päämäärätietoista ja ponnekasta menninkäistä uskaltautuivat ulos. Heillä oli tavoite. Vanhempi menninkäisistä oli saanut vihiä salaisesta aarrekätköstä. Yhdessä he laskeutuivat jyrkän rinteen juurelle ja suuntasivat metsän reunaan. "Uskon, että se on tuolla", vanhempi kuiskasi ja osoitti pimeään puiden siimekseen. He hiipivät hiljaa lähemmäksi. Kukaan ei saisi huomata heitä ja he eivät saisi paljastaa kätkön piiloa. He saavuttivat puun, jonka piti olla oikea. Hetken he pyörivät puun ympärillä ja koittivat nähdä, mihin olisi kätketty jotakin. Pian he huomasivat sen useamman metrin korkeudella oksistossa. Nuoremman oli aina ollut vaikea vastustaa kipuamasta kaiken eteen tulevan päälle, joten hän päätti kiivetä puuhun. Puu oli jäätynyt ja jalat lipsuivat pitkin runkoa. Nuorempi menninkäinen puristi käsillänsä henkensä edestä oksista. Silti hän jatkoi ylemmäs. Kätkö tuntui olevan turhan korkealla ja puu liian jäinen. Silti menninkäinen päätti jatkaa loppuun asti. Ja hän ylsi kuin ylsikin kätköön. Jalat hän kietoi puun ympärille ja takertui puuhun kaikilla voimillansa. Toisen käden sormenpäillä hän ylsi vetämään kätkön sisältä sen, mitä sinne oli kätketty. Se oli litimärkä paperinpala. Tämänkö takia kannatti antautua vaaraan? No mutta kyllä vain. Eihän elämä ilman pientä jännitystä ja vaaraa tuntuisi läheskään niin hauskalta! Eikä nuorempi menninkäinen osannut elää muulla tavoin.

...

Kertomus perustuu tositapahtumiin.

Kuvan puu ei liity tapaukseen.