Vasen mono ensin ja muita hiihtopakkomielteitä

 Huomasin viime talvena sellaisen hassun jutun, että minun on aina pakko laittaa vasen mono ensin jalkaan. Tämä kävi ilmi, kun olin autossa ennen hiihtoa vaihtamassa monoja jalkaan ja nappasin repsikan jalkatilasta monon käteeni. Se oli oikean jalan mono. Jostain syystä en vain voinut laittaa sitä ensin jalkaan, vaan minun oli pakko hylätä oikea mono ja kaivaa vasen esiin ja vetää se ensin jalkaan. En keksi mitään logiikkaa tälle, mutta jokin oma tiedostamaton pakkomielle tämä tuntuu olevan. Sama järjestys ei ole ehdoton monojen riisumisessa tai välttämättä muissakaan kengissä. Täytyy tosin ehkä kiinnittää jatkossa parempaa huomioita siihen, missä järjestyksessä sukat ja muut kengät tuntuvat sujahtavan jalkoihin.

Hiihdon suhteen minulla on muitakin hassuja päähänpinttymiä tai pakkomielteitä, miten niitä haluaakaan kutsua. Nämä muut ovat jollain tasolla ehkä(?) loogisempia. Etelä-Suomessa ehti tottua siihen, että hiihtokausi on lyhyt ja siitä pitää ottaa kaikki irti. Siis AIVAN KAIKKI. Pari vuotta sitten esimerkiksi talvi oli niin surkea hiihtokauden kannalta, että matkustaessani Tahkolle pidennetylle itsenäisyyspäiväviikonlopulle hiihtämään, oli minun aivan pakko hiihtää hikihatussa kaksi lenkkiä per päivä. Ja näiden lenkkien piti olla vähintään 20 kilometriä. Yhteensä siis kolmessa päivässä tuli hiihdettyä viisi lenkkiä ja 110 kilometriä. Ne tosin jäivätkin melkein ainoiksi talven hiihdoiksi, mistä syystä tämä pieni innostuminen oli ihan sallittua. Harmi vain, että tämä ajattelutapa on jäänyt takaraivoon niin vahvasti kummittelemaan, että myös hyvinä talvina tuntuu, että ladulla pitäisi olla aivan koko ajan, sillä lumi sulaa kohta. Esimerkiksi viime talvena hiihtohulluus meni itseltä aivan överiksi, kun asustelin Kuhmossa, jossa hiihtokausi jatkui huhtikuun puoliväliin. Kolme ja puoli kuukautta tuli sitten töiden jälkeen hiihdettyä niin paljon kuin sielu sieti ja vähän enemmänkin, sillä huhtikuussa Vuokatissa 40 kilometrin lenkillä täysin luistamattomalla ladulla teki mieli jo manata sukset ja sauvat jonkun pimeän portaalin kautta alimpaan liekityskattilaan. Tässä kohtaa tuntui jo erittäin hyvältä piilottaa sukset varastoon ja onnellisesti laittaa lenkkitossut taas jalkaan. Tänä talvena olen onneksi saanut jo vähän maltillisemman otteen hiihtoon ja joka ainoan hiihtolenkin ei tarvitse olla vähintään 20 kilometrin mittainen. Nyt olen koittanut hyväksyä, että ajan ollessa kortilla ja pienen väsymyksen painaessa on ihan okei mennä vain tunniksi virkistäytymään ladulle.

Toisekseen minun on ollut hyvin vaikea hyväksyä, että hiihto ei aina ole peruskestävyysharjoittelua. (Välihuomautuksena: Välttelen kirjoittaessa välillä käyttämästä sanaa "treeni", koska tamperelaisuuden takia puhuessa sanon aina "reeni", mutta kirjoittaessa se näyttää vähän hassulta, mutta samalla tuntuisi väärältä kirjoittaa "treeni", koska en sano niin.) Olen aina mieltänyt, että hiihto pysyy minulla aina pk-sykkeillä ja ehkä tämän takia olen aina ajatellut, että lenkin pitää sen takia olla myös pitkä, että se hyödyttää jotain. Tosiasiassa kyllä minulla nousevat sykkeet pitkissä ylämäissä ja muutenkin, jos vauhdikkaalle tuulelle pääsen, vk-puolelle. Maksimeillekin saattaa mennä, mutta varsin harvoin. Joten petraamista on vielä sen kanssa, että osaan lähteä hiihtämään tarkoituksella lyhyempiä ja vauhdikkaampia lenkkejä ja sitten pitkillä hiihdoilla pidän vauhdit oikeasti maltillisina.

Mielessäni saattoi olla muitakin outoja ajatuksiani hiihdosta, mutta tämän päivän pitkän hiihtolenkin jälkeen ne ovat ilmavirran mukana pyyhkiytyneet pitkin poikin Ylöjärven latuja. Nauttikaa ihanista laduista ja hiihdon riemusta!

Kuhmon hiihtopuitteet olivat kyllä omaa luokkaansa!

En aina (=ikinä) näytä näin tyylikkäältä ladulla. Yleisen hiihtovaatetukseni perusteella minusta ei kyllä uskoisi, että menen kovaa ja pitkään. Tämän takia olenkin välillä jättänyt taakseni hämmentynein ilmein varustettuja nopeahiihtotrikoisia ihmisiä.