Pyörävaelluksesta pyörällään

Viime viikolla päädyin elämäni ensimmäiselle pyörävaellukselle. Pakkaus tuotti alkuun melkoista päänvaivaa, sillä en omista minkäänlaisia satulalaukkuja (tai pyörää sen puoliin, mutta onneksi lainaan saa aina jonkun). Lopulta sain vanhan suunnistusrinkan viritettyä ritsin päälle. Tein homman sen verran huolellisesti, että en lopulta jaksanut irrottaa sitä ennen kuin vasta illalla laavulla. Päädyimme pakkailuissa sen verran minimijärjestelyihin, että emme ottaneet lainkaan teltaa tai retkikeitinä ja hyvin pärjäsi ilmankin. Tavoitteena oli syödä matkan varrella kahviloissa ja ravintoloissa ja lämmitystä vaatimattomia eväitä ja nukkua laavulla. Reissu alkoi sitten heti melkoisena sähellyksenä. Tiistai oli kylmin päivä koko viikolla ja jo matkalla tapaamispaikalle mietin, että olisi sittenkin pitänyt ottaa paksummat hanskat. Tapasimme Lielahden Prismalla, josta kävimme ostamassa vuoroin evästä, sillä en jaksanut operoida rinkkaani irti, eikä sitä raaskinut jättää yksin ulos. Odotellessa toisiamme tuuli iski kovin purevasti ja päädyin kaivamaan kevytuntuvatakkini päälle ja lopulta poljinkin se päälle melkein ekat parikymmentä kilometriä. Prismalta Ylöjärven puolelle pääsy osoittautui lähes mahdottomaksi tehtäväksi, sillä tietyöt olivat vähän muuttaneet reittejä. Suunnitelmamme oli siis pyöräillä Lielahden Prismalta Linnainmaan Prismalle kiertäen vain yhden pikkuisen Näsijärven, jottei matka jäisi liian lyhyeksi. 

Pääsimme lopulta ihan pyöräilyn makuun ja matka eteni kohtuullista vauhtia. Kuitenkin Kurun Country Cafe isoine pitsoineen ei tullut yhtään liian aikaisin vastaan. Jatkuva pohjoistuuli (etenkin pohjoiseen polkiessa) oli yllättävän kuluttavaa ja kylmettävää. Tankkasimme energiavarastomme, pakkasimme loput pitsapalat mukaan ja jatkoimme matkaa kaupan keksihyllyn kautta. Muroleen kanavalla meinasi iskeä pieni epätoivo. Laavulle olisi vielä 18 kilometriä. "Entä, jos laavua ei olekaan olemassa ja rättiväsyneenä pitäisi vielä lähteä etsimään joku risukasa pään päälle??" Pohdimme vielä kahden muun laavun välillä, toiselle 8km ja toiselle 28km. Lopulta pitäydyimme alkuperäisessä suunnitelmassa ja epätoivoisina polkaisimme 18km Ulikkaniemen laavulle. Laavun löytäminen metsästä oli melkein kuin neulan etsimistä heinäsuovasta, mutta olihan se siellä! Tässä vaiheessa ystäväni takakumi oli puhjennut, joten saimme lisää iltapuhdetta (tai ystäväni sai, sillä tämä oli ensimmäinen kerta, kun edes näin, miten pyöränkumi paikataan). Sitten vain iltauinnit, tankkaukset, nuotiolämmittelyt, paikkaukset, korttipelit ja sukellukset makuupusseihin! Aikamoinen väsymys oli 90 kilometrin pyöräilyn jälkeen (pisin pyöräilyni ikinä!) ja hetken vain jaksoin kuunnella kevätrintaisten lintujen konserttia järvellä ennen kuin vaivuin katkonaiseen koomaan. Noin 11 tuntia myöhemmin vihdoin nousimme, söimme aamupalan ja puimme aivan liikaa pyöräilyvaatetta päälle. Nyt oli edeltävää päivää kahdeksan astetta lämpöisempää ja aurinkoista, joten aika pian piti kuoriutua enimmistä vaatteista ja laittaa vähän aurinkorasvaa nenänpäähän. 

Tyytyväisinä poljimme Ryövärinkuopalle, täytimme vesipullot lähdevedellä ja suuntasimme kohti Siikanevaa, jossa ystäväni halusi käydä. Matkalla tietysti ystäväni etukumi päätti vuorostaan puhjeta ja paikkaushommat piti taas aloittaa. Tämän takia unohdimme Siikanevan, koska totesimme, että emme ikinä pääsisi perillä tällä menolla. Onnellisesti viiletimme sitten kuuskutosta pitkin kohti Orivettä. Siellä söimme pientä välipalaa Kahvila Herkkuhetkessä (lämmin suositus tälle paikalle!). Orivedeltä emme tietenkään lähteneet suorinta tietä Tampereelle, vaan valitsimme (=ystäväni valitsi) vähän pienemmät tiet mukavuuden vuoksi. Epätoivo alkoi taas tänään vähän iskeä, kun matka ei tuntunut loppuvan millään. Jollain ihmeellä saavutimme kuitenkin Linnainmaan Prisman ja sen Hesburgerin. Uusilla energioilla lähdimme valtavan hepulin kourissa jatkamaan matkaa. Hyvä onni, että nämä epävakaat ja leveät kuljetukset eivät kaatuneet tässä vaiheessa. Tamkin kohdalla erkanimme suunnillemme ja jollain pyhillä voimilla jaksoin viimeiset 12km itsekseni kotiin. Myönnettäköön, että kotiin päästessäni takalistoni oli karmivan kipeä, hartiani totaalijumissa ja silmäni ristissä. Ja tiedättekös minä en oikeastaan edes nauti hirveästi pyöräilystä. Silti pyöräilin tässä 90 km + 103 km... Tyhmästä päästä kärsii kirjaimellisesti koko keho. Saatan silti lähteä vastaavanlaiselle reissulle joskus toiste, koska urheilijat (kirjoitin aluksi vahingossa murheilijat, mutta sekin kuulostaisi sopivalta) ovat jonkin verran masokisteja. Jokin tämmöisessä touhussa viehättää. Ehkä se on seura, itsensä haastaminen ja luonnossa oleminen. Parhaiten tätä vaellusta kuvaa ehkä ystäväni kysymys: "Miksi näistä meidän reissuista tulee aina tällaisia taisteluja kuolemaa vastaan?"

Epävakaa ja leveä kuljetus

Ryövärinkuopan lähdevesi oli ihanan puhdasta ja virkistävää.