Kisahumua ja kiirettä

Pari viikkoa sitten koitti kauan odottamani Nuts Karhunkierros. Tarkoitukseni oli juosta ensimmäinen ultrakisani 55 km, vaikka oikeasti matka taisikin olla 58 km. Olen kerran aikaisemmin juossut moisen matkan omin nokkineni tunturilla, joten jaksamisesta en stressannut turhaan. Siis en stressannut ennen kuin edeltävät pari viikkoa lipsahtivat turhan liikunnallisiksi. Pyörävaellus puolitoista viikkoa ennen juoksua painoi aivan liikaa ja Suunto-sovellukseni ilmoitti kisaviikon alussa vielä, että harjoitteluni on tuottavaa. Ja tämä ei todellakaan vastannut toiveitani, sillä olisin suonut harjoitteluni olevan palauttelevaa ja kevyttä...

Stressiä riitti muutenkin alkavan kesätyön epäselvistä kuvioista ja matkustusjärjestelyistä, joten tiesin jo etukäteen olevani vähän liian ylikuormittunut optimaaliseen juoksuun. Loputkin asiat luisuivat heti väärille urille, kun kisabussissa lähtöpaikalle tajusin, että astmalääkkeen ottaminen mökillä unohtui ja koko astmalääke ylipäänsäkin jäi sinne mökille. Ajattelin, että keuhkoilla on kuitenkin useampia tunteja aikaa herätä, joten tämä ei vielä venettä kaada. Lähtölaukaisusta lähdin lentävästi liikkeelle ja ekat 10 kilometriä sujuivatkin vauhdilla, vaikka iltakisoihin tottumaton vatsa alkoikin oikutella ja oksetus oli vahvasti läsnä koko ajan. Seuraava kymppi meni ihan sumussa ja sitten iski todella tekninen kohta reitillä, joka veti ensin pohkeeni aivan jumiin. Lopulta tämä jumi levisi reisiin, pakarohin ja selkään. Alaselkää alkoi särkeä ja juoksu tuntui vain ikävältä ja tönköltä. En myöskään ollut vetänyt energioita siihen tahtiin, mihin yleensä, kun tuntui vaikealta saada mitään alas alkumatkasta. Tämän kaiken mennessä pieleen totesin, että parempi jättää leikki kesken 32km huoltoon. Juoksu ei tuntunut lainkaan hyvältä, selkää särki ja tiesin, etten saa enää pakettia kasaan niin hyvin, että juoksu olisi omasta mielestäni onnistunut. Jäljellä olisi kuitenkin melkein puolet matkasta ja se ylämäkeen. Koko reitin läpi puskeminen olisi myös nostanut palautusajat kattoon ja siitä läpi. Kaiken tämän järkeilyn ja pienten katkerien kyynelten jälkeen jäin muutaman kilometrin kävelyn jälkeen huoltoon ja liityin kohtalotoverieni seuraan raatotaksiin.

Rukan reissu ei siis onnistunut toivomallani tavalla, mutta pitihän se dnf joskus kokea. Ennen tätä kisaa olin hirveästi kaivannut kestävyyshaasteita, mutta kisan aikana lähinnä mietin inhoavani juoksua, mikä ei ole minulle edes väsyneenä tyypillistä. Tämän jäljiltä kevensin reenejä huomattavasti ja keskityin palautumiseen. Totesin, että kisamielessä lyhyempiin (=puolimaratonin mittaisiin) matkohin keskittyminen olisi minulle parasta, sillä vauhtia vielä riittää. Näistä palautuminen ei myöskään kestä ikuisuuksia ja saisin näihin enemmän irti itsestäni. Pidemmät matkat saavat siis vielä odotella minua.

Valtavaara jäi omassa kisassani näkemättä, joten kipusin sinne palauttelumielessä seuraava päivänä (jalat olivat edelleen aivan tukossa).

Ps. Kisoista puheen ollen pääsin osallistumaan myös kotiseurani köysikiipeilykisoihin toukokuun alkupuolella! Kiipeilykisoista olin ehtinyt jo vähän haaveilla, sillä edeltävän kerran olin sellaisiin ottanut osaa noin 6 vuotta sitten.

Pps. Työt alkoivat puolentoista viikon perehdytysjaksolla pari päivää Rukan reissun jälkeen ja meno on ollut hirvittävän hetkistä tässä.