Haltin valloitus

 Kotiudun eilen illalla lomareissultani. Olen huomannut, että vaellusreissujen jälkeen iskee poikkeuksetta vaelluksen jälkeinen masennus eli pieni alakulo normaalielämään ja sisätiloihin paluusta. Tästä syystä olen tänään lähinnä vain loikoillut sohvalla, juonut teetä, katsonut Selviytyjiä ja syönyt. Jälkikulutus on vielä päällä ja sen takia onkin koko ajan nälkä. Eilen saimme onneksi pitää pienen herkuttelupäivän, sillä heräsimme aamulla Kilpisjärven Lapland hotelsista ja saimme nauttia heidän uskomattomasta aamupalasta! Ajomatkalla Rovaniemelle pysähdyimme haukkaamaan palan Muonion Swiss Cafen (varmaan suosikkikahvilani tässä maailmassa) pinaattipiirakkaa ja hörppäämään kupin maitosuklaakaakaota. Rovaniemellä kävimme vielä nauttimassa Cafe & Bar 21:n vohveleista. Huomaa, että kuluttavien vaellusten jälkeen mieli pyörii ruoan ympärillä, kun tämä ensimmäinen kappale kääntyi käsittelemään lähes yksinomaan ruokaa. Suosittelen silti kokeilemaan edellä mainittuja ruokapaikkoja, jos sattuu pyörimään Lapissa! Ja sitten takaisin aiheeseen.

Olimme lähes vuoden haaveilleet Haltille vaelluksesta ja onnistuimme kuin onnistuimmekin sovittelemaan aikataulut siten, että pääsimme syyskuun toiseksi viikoksi Käsivarren erämaahan. Retkikunnan koko oli lopulta ainoa, joka eli, sillä erinäiset vammat ja taudit jylläsivät, joten lopulta lähdimme hyvän opiskelukaverini kanssa kahdestaan matkaan. Tämä Haltin vaellus olikin ensimmäinen ruskavaellukseni (heti aloin valehdella, sillä olenhan vuonna 2013 syyskuussa ollut yhden yön vaelluksella kolmen valtakunnan rajalle, mutta suokaa toki anteeksi) ja viikko oli loistava, sillä ruska oli tosiaan Ylä-Lapissa leimuavimpana! Muualla Suomessa sellaista ruskaa on edes vaikea kuvitella. Varvikko loimuaa riekonmarjojen syvänpunaisen, vaivaiskoivujen ja muiden varpujen tulenpunaisen, oranssin ja keltaisen sävyinä. Siellä, missä tunturikoivut ja korkeammat pajut kasvavat, hohkaavat ne auringonkukankeltaisina. Värien määrä ja syvyys on uskomatonta! Syksyihmisenä ja ruskavärien rakastajana tämä oli käsittämättömän upeaa. 

Vaelluksen käynnistimme Kilpisjärven luontokeskuksen parkkipaikalta vihoviimeisen kauppareissun ja pikapakkaamisen jälkeen. Lähtö viivästyi aika myöhälle, sillä itse lähdin vasta aamupäivällä Rovaniemeltä ajamaan, josta matkaa kuitenkin kertyy noin viisi tuntia. Kuuden aikaan talsimme liikkeelle innoissamme. Päätimme vaeltaa tänä ensimmäisenä iltana vain 12 kilometriä Saarijärvelle. Hämärä alkoi laskeutua ympärillemme ennen aikojaan ja tuvalle pääsimme vasta pimeällä. Kuulimme, että autiotuvassa on vielä tilaa, joten luovuimme pimeässä telttapaikan haeskelusta ja levitimme itsemme yöpuulle tuvan lämpöön. Pakko myöntää, että olen niin tottunut aina nukkumaan teltassa tai laavulla, ettei minulla käynyt edes mielessä, että Lapissa on autiotupia. Nämä olivat kyllä aivan ihana helpotus tälle reissulle. Vähän alkoi vaellus tuntua jopa liian helpolta, kun viidestä yöstä neljä nukuimme tuvissa ja ruoatkin pääsimme valmistamaan pääosin sisällä. Onhan se oleellinen osa vaelluksia, että pitää vähän kärsiä ulkona kylmässä! ;)

Toisena päivänä vaelsimme 20 kilometriä Meekonjärvelle. Meekonjärvi oli yksi reissun hienoimmista paikoista. Kasvillisuuden ja ruskavärien vaihtelevuus oli siellä valtavaa ja hassuja, jylhiä tuntureita kohoili ympärillä. Päivän aikana saimme kavereita yhdestä vaellusporukasta, joiden kanssa meidän vaellusaikataulut kävivät lähes yksiin Haltin huiputukseen asti. Oli hauska huomata, miten rentoja ja rupattelevaisia ihmisistä kuoriutuu, kun ollaan kaikki keskellä erämaata, nauttimassa luonnosta ja retkeilystä. Koko reissun aikana tulikin useampia mukavia ihmisiä vastaan.

Kolmantena päivänä suuntasimme Haltin tuvalle asti. Matkasta tuli jälleen 20 kilometriä, vaikka karttani huijasi, että matka olisi vain 14,7 kilometriä... Ei ihme, että meillä alkoi pieni turhautuminen iskeä, kun olimme henkisesti varautuneet syömään lounasta Pihtsusjärvellä, joka tulikin vasta pari kilometriä myöhemmin kuin piti. Vaeltaessa usein turhautuminen määränpään etäisyydestä kertookin, että on aika pysähtyä, ottaa rinkka selästä ja syödä ja juoda jotakin. Meekolta Pihtsukselle maisema oli upean rehevä. Jokiuoma ja vesiputoukset halkoivat tulipunaista tunturimaisemaa. Pihtsusjärvellä maisema muuttui karummaksi, maa oli kellastuneiden sarojen ja heinien ja harmaiden kivien värittämää. Haltin tuvalla edetessä maisema muuttui entistä kivisemmäksi ja karummaksi. Haltijärven rannassa ja Haltin juurella sijaitseva tupa olikin melkoisessa kivierämaassa. Telttailumahdollisuudet olivat täällä sen verran rajalliset, että tupa oli ilmiselvä yöpymisvaihtoehto.

Neljäntenä aamuna lähdimme huiputtamaan Haltia ilman rinkkoja. Itse huiputus oli lyhyempi kuin oletimme. Keli oli tietenkin huipulla täysin sumuinen, joten maisemista ei ole sen enempää sanottavaa. Muutenhan meillä oli osunut varsin hyvät kelit reissulle. Aurinko kilpaili pilvien kanssa, kumpi sai enemmän näkyvyyttä, mutta sadetta ei ollut vielä tullut. Huipulta palasimme tuvalle lounaalle ja käännyimme takaisin. Vähän ennen Pihtsusjärveä kuulimme vanhalta pariskunnalta, että lumimyrsky oli saapumassa yöllä. Päätimme siis poiketa alkuperäisestä suunnitelmasta ja edetä Meekolle asti. Ajattelimme, että olisi parasta päästä mahdollisimman lähelle Kilpisjärveä siltä varalta, että lunta tosiaan tulisi monta päivää ja monta senttiä. Päivästä tuli siis varsin pitkä ja hämärässä suuren turhautumisen kera saavutimme ihanan Meekonjärven. Siinä sitten itse nopeasti kyhäsin teltan pystyyn, kun kaveri keitteli meille iltarisotot. Teltassa ei tullut uuden makuupussin ansiosta lainkaan kylmä, vaikka makuualustani onkin ehkä sentin paksuinen ja mitään eristämätön. 

Aamulla saimme herätä syksyn ensimmäiseen lumisateeseen. Pakkasimme kimpsut kampsut aika nopeasti ja lähdimme aamupuurojen voimalla uhmaamaan lumimyrskyä. Meidän onneksemme jopa 20 m/s puuskiksi yltävä tuuli puhalsi selkiimme, joten emme joutuneet siristelemään silmiä naamalle satavan lumen vuoksi. Lunta tuli jatkuvasti ja näkyvyys oli välillä heikohko, joten pidimme erityisen tarkasti huolta siitä, että näimme aina seuraavan reittimerkin edessämme, sillä polku oli osittain hautautunut lumeen. Kuornarjoella pidimme tuvan lämmössä lounastauon ja ihmettelimme, miten paljon maisema oli menomatkasta muuttunut. Lähdimme tuiskeeseen takaisin ja patikoimme Saarijärvelle asti. Saarijärvi oli sen verran alavampaa, että siellä lumisade oli jo vesisadetta ja maa sulanut. Ympäröivillä tuntureilla näkyi kuitenkin edelleen pieni lumivaippa. Tuvassa ihmettelimme porukalla tuulen voimakkuutta (tuuli riepotteli seutua niin paljon, että tuvan ovi meinasi aina repiä käden irti, kun erehtyi avaamaan oven ja astumaan ulos) ja pelasimme korttia. 

Viimeisen päivän aamuun mennessä tuuli oli jo vähän rauhoittunut ja me lähdimme taivaltamaan ruskavaelluksen viimeistä osuutta. Matka alkoi lopussa tuntua jo varsin pitkältä, sillä asenteeksi oli valikoitunut "eihän niitä taukoja enää niin tarvitse". Emme edes huomanneet käydä vilkaisemassa Tsahkalputousta, joka oli varmaan kirjaimellisesti sata metriä meidän lounaspaikastamme... No jääpähän nähtävää seuraavalle kerralle. Perillä parasta oli vihdoin ottaa rinkka selästä ja lähteä kaakaon kautta saunaan! 

Vaellusviikko oli ihana, eikä ulkoilmasta nauttimista haitannut yhtään se, että oli käyttänyt koko kesän ulkona maastotöissä. Vaelluksilla pääsee niin ihanasti irti kaikesta muusta elämästä. Puhelin on poissa päältä ja saa keskittyä vain yksinkertaisesti luonnon ihailemiseen ja hengissä selviämiseen. Seuraavaa vaellusta jo odotellessa! Laitan tähän vielä ne pari kuvaa, joita otin ihan kännykällä. Suurimman osan kuvista otin digikameralla, mutta sen johto ei ole tällä hetkellä kanssani samalla paikkakunnalla, joten hienoimmat kuvat jäävät toistaiseksi vain omille silmilleni. 

Tältä Saarijärvellä näytti vaelluksen viimeisenä aamuna.

Nämä kaksi kuvaa ovat Meekon ja Pihtsuksen väliltä.

Kivierämaata Haltin kupeessa.