Kisaamisen mielettömyys

Viime talvi oli tähän asti elämäni paras ja ehdin harjoituskausi. Reenasin hurjalla motivaatiolla monipuolisesti ja järkevästi ja kehitys oli silminnähtävää. Silti minulla ei ollut yhden yhtä kisaa kiikarissa kesälle. Jotenkin Rovaniemeltä helposti saavutettavat kisat eivät innostaneet, koska oli juossut samat reitit jo aiemmin ja eteläiset kisat eivät kiinnostaneet liian pitkän matkustamisen takia. Jatkoin siis reenaamista, enkä jaksanut suunnitella mitään. Nautin vain tekemisestä. 

Lopulta kesä alkoi ja ainoa kisasuunnitelma oli Venlojen ja Jukolan viesti, joita en itse laske hirveän vakaviksi kisoiksi, sillä suunnistuskertani viimeisen kahden vuoden sisällä on laskettavissa yhdellä sormella. Parin viikon varoitusajalla ilmoittauduin Nuts Ylläksen 15 kilometrille ystävien houkuttelemana. Kävin juoksemassa kisan ja se meni ihan hyvin, mutta en hirveästi onnistumisen riemua pysty saamaan ihan noin lyhyestä suorituksesta. Sen takia ajattelin, että en varmaan Pyhälle menisi juoksemaan, mutta lopulta 10 km matkan lippu tuli suoraan nenän eteen tyrkylle kahta viikkoa ennen kisaa, joten päätin lähteä. No kuinkas sitten kävikään... Viikkoa ennen kilpailua väänsin polveni kiipeilyssä ja vaikka oudot tuntemukset polven takaosassa hellittivät varsin nopeasti ja juoksu parin päivän päästä oli täysin kivutonta, en halunnut lähteä riskeeraamaan polkukisaan, jos jalka taittuisikin juurakoissa ja kivikoissa, sillä en edelleenkään täysin tiedä, mikä jalassani otti osumaa tuosta kohtalokkaasta hookista. 

Ei se kisakausi sentään tässä ollut, sillä kiinnostuin viime syksynä ajatuksesta Levin ruskamaratonin 16 km polkujuoksukisasta. Ilmoittauduin siihenkin vasta heinäkuun lopulla, joten mitään pitkän tähtäimen kisasuunnitelmia ei tässä ole ollut. Kisa itsessään ei mennyt kovin kummoisesti. Sykkeeni olivat melkein koko ajan yli 175, ja jalat tuntuivat tönköiltä ja raskailta. Reitissä oli omaan makuuni liikaa pururataa ja liian vähän polkuja. Maalin päästyä ei ollut mikään erityisen tyytyväinen olo suorituksen. Kisan jälkeinen huono syöminen ja juominen ja varmasti liian kova rasitus herättivät päänsäryn, joka voimistuu vähitellen niin paljon, että paluumatkalla oksensin jonnekin ojaan tien laidalla. Voisi sanoa, että kisasta ei jäänyt kovin hyvä maku suuhun.

En löytänyt mitään aiheeseen liittyviä kuvia niin valitsin pari kuvaa elokuiselta vaellukseltani UKK-puistosta.

Tämä alkuosio saattaa kuulostaa siltä, että minulla ei ole kovin suurta kilpailumotivaatiota tällä hetkellä. Ja tiedättekös mitä? Se on ihan totta. 

Olin ehkä vähän aistivissani itsessäni kilpailumotivaation puutetta jo vuosi sitten. Juoksin vain "lyhyitä" kisoja ja sain kommenttia, että mites olet nyt kokonaan siirtynyt pikamatkoille. Olen oppinut itsestäni muutamia asioita, jotka selittävät tätä kadonnutta motivaatiota. Ensinnäkin en saa rankan fyysisen suorituksen tuottamaa onnistumisen ja mielihyvän kokemusta alle 20 kilometrin kisoista. Yli 50 kilometrin juoksukilpailut tuottavat minulle liikaa suorituspaineita, enkä pysty juoksemaan omaa vauhtia, vaan mietin liikaa kelloa koko ajan. Ja koska ultramatkat eivät ole minulle vielä niin tuttuja, en saisi lähteä niihin aikapaineita miettien. Silti en voi sallia itseltäni "hidasta ja huonoa" juoksusuoritusta, koska olen ollut aika hyvä juoksija. Sairas mieli. Kolmanneksi tähän liittyy myös se, että en voi sietää itseltäni huonoa suoritusta. En ole varsinaisesti perfektionistinen ihminen, mutta välissä juoksemisessa tämmöiset ajatukset valtaavat minut. Jos olen reenannut huonosti, minun on turha mennä juoksemaan kilpaa huonokuntoisena. Monesti minulle käy myös niin, että tiedän valmistautumisen olleen huono tai vähemmän optimaalinen ja sitten, kun en sijoitu niin hyvin kuin olin unelmoinut, soimaan itseäni hirveästi ja vertailen itseäni muihin. Mietin, että miksi minä olen näin huonossa kunnossa. 

Valmistautumisongelmista päästäänkin siihen, että ei minulla ole niin suurta paloa VAIN juoksuun, että hioisin reenaamisen juuri juoksun kannalta täydelliseksi ja käyttäisin aikani ja energiani herkistelyyn ja suorituksen maksimointiin. Teen maastotöitä paljon kesäisin, mikä syö nopeutta ja herkkyyttä paljon. Työpäivinä saatan tarpoa tunteja suolla. Tästä itsessään tulee todella hyvä peruskestävyysharjoitus, mutta sitten harmittelen, kun en jaksa tehdä laatureenejä tai sitten pakotan itseni vielä työpäivän jälkeen tekemään sellaisen. Rakastan myöskin kiipeilyä ja innostuin talvella niin paljon, kun aloin vuosien jälkeen saavuttaa kehitystä siinä. Nämä kaksi rakasta lajiani kuitenkin syövät toisiltaan. En yksinkertaisesti voi saavuttaa täyspäivätyöläisenä reenirytmiä, jossa ehdin kehittyä kiipeilijänä ja parantaa juoksukisakuntoani niin hyväksi kuin vielä parempi pärjääminen vaatisi. Lisäksi rakastan vaeltamista. Ja tämäkin vie molempien lajien täysin optimaalisesta reenaamisesta aikaa ja laatua pois.

Haluanko siis oikeasti edes pärjätä juoksussa paremmin? Minusta ei voi tulla maailmanmestaria, enkä suoranaisesti voi saavuttaa mitään kovin konkreettista juoksussa. Miksi minun sitten pitäisi puskea ja soimata itseäni, kun en pärjää haluamallani tavalla, kun en reenaa sellaisella tavalla, mitä se vaatisi? Ja se mitä se vaatisi, en ole valmis antamaan. Juoksu on minulle rakas harrastus, mutta se ei ole kaikki. Kiipeilyn kanssa olen joskus kipuillut samalla tavalla ja sen takia minulla oli parin vuoden tauko, kun en jaksanut hirveästi kiipeillä, koska koin, että koska olen kiipeilijä, tämän pitää olla minun koko elämäni. Mutta minun elämääni kuuluu kolme suurta rakkautta harrastusmielessä ja ne ovat juoksu, kiipeily ja vaeltaminen. En halua arvottaa niitä enää ja harmitella, kuinka ne vievät toisiltaan aikaa, vaan haluan oppia tekemään näitä kaikkia ihan vain oman tuntemukseni mukaan. Aion edelleen jatkaa säännöllistä reenaamista, mutta se ei tule tähtäämään vain yhden lajin hiomiseen, vaan teen sitä, mtä tuntuu sillä hetkellä hyvältä. Jos haluan juosta kilpaa, juoksen kun reitti ja kilpailu kuulostavat seikkailulta ja innostavalta. Tai koska haluan juuri sillä hetkellä juosta kovaa. En aio kisata, koska nytkin pitäisi kisata. Saatan palauttaa ohjelmaan omat ultrasekoiluni ilman kellon ja seuran tuomaa painetta ja nautin vain itseni fyysisestä haastamisesta.

Kirjoitin tämän tekstin oikeastaan suurimmilta osin jo loppukesästä, mutta en ikinä ehtinyt sitä julkaista ja ajatella. Levin kisan jälkeen olen juossut aika paljon vähemmän ja pohtinut paljon omaa juoksusuhdettani. Olen pysähtynyt kunnolla miettimään, miksi oikeastaan juoksen ja juuri tällä tavalla kuin olen tehnyt, ja mitä oikeasti haluan tässä hetkessä ja tulevaisuudessa. Näihin ajatuksiin palaan kirjoittamisen muodossa varmasti tässä pikemmin, kun kiire elämässä helpottaa ja alkaa taas luovuus kukkia.

Ilta-auringon hetket